·
Kirkonpalvelijan tehtävät siis ajan myötä muuttuivat,
vaikka tietyt perustehtävät ovat säilyneet. omassa traditiossamme ja suntion
viran kehityksessä. Kansatieteilijät ja kielentutkijat katsovat suntion nimen
johtuneen slaavilaisten kielten oikeudenjakajaa ja tuomaria merkitsevästä
sanasta. Muinaissuomalaiset tarkoittivat suntiolla tuomarin tehtäviä hoitavaa
miestä, joka nautti muiden luottamusta ja jolla oli taito erottaa oikea
väärästä. Hän oli kansan keskuudestaan valitsema pitäjäntuomari, jota
tarvittiin selvittämään riita-asioita. Kun maa 1400-luvulla jaettiin
oikeudenhoitoa varten kihlakuntiin (häradeihin),
nimitettiin niitä varten tuomarit (domare) kansaa
kuulematta. Näin talonpoikien
valitsemat suntiot menettivät vähitellen tehtävänsä.
·
Nimitys jäi kuitenkin käyttöön ja siirtyi kirkollisen
luottamusmiehen nimeksi. Seurakunnalla oli tavallisesti kaksi luottamusmiestä (kyrkiovärjande, kirkonpalvelija tai kyrkiovärd,
kirkonisäntä). Suntio oli toinen heistä ja toimi kirkonvartijana ja kirkon
omaisuuden hoitajana. Suntio
oli siis seurakunnassakin alkuaan korkea luottamushenkilö, kirkonisäntä.
·
Kirkkoherran palvelijana ja apulaisena oli lukkari, joka toimi nimensä mukaisesti
mm. kellonsoittajana (klockare).
Hän oli papin apuna jumalanpalveluksessa ja hänen hallussaan olivat kirkon
avaimet ja kynttilät. Hän kantoi myös kolehdin ja herätteli uneen vaipuneet
sanankuulijat. Sen vuoksi häntä kutsuttiin joskus unilukkariksi. Hän huolehti
myös kirkon siivoamisesta, alttarin vaatettamisesta, kynttilöiden
sytyttämisestä, vihkiveden tuomisesta jne. Lukkaria pidettiin alun perin
nimenomaan papin henkilökohtaisena apulaisena. Tehtäviin kuului papin saunan
lämmitystä, virkatalon syystöitä, syysteurastuksesta huolehtimista ja jopa
pappilan juhlaoluen panoa. Täältä lieneekin peräisin sananlasku "lukkari
on papin plakkari ja lukkarin muori on papin plakkarin fuori" tai
"lukkari, papin passari”.
·
Lukkarin asemassa tapahtui kuitenkin 1600-luvulla
merkittävä käänne. Hänelle uskottiin silloin lasten opettaminen ja virsilaulun
johtaminen. Lukkarilta vaadittiin nyt enemmän kuin ennen, minkä vuoksi myös
hänen palkkansa parani. Lukkarin aseman kohoaminen johti puolestaan suntion
tehtävien muuttumiseen, sillä monet lukkarin velvollisuudet siirtyivät
vähitellen hänelle. Suntiosta tuli kirkonvartija eli vähtäri
tai vehtari (väktare),
jolle kuului järjestyksen ylläpitäminen, mutta myös monet palvelutehtävät. Hän
sai tehtävikseen mm. kolehdin kannon ja unilukkarin eli väkkärin
(väckare) velvollisuudet.
·
Luottamusmies-suntiosta
oli siis aikojen saatossa tullut kirkonvartija-suntio. Tehtävä ei
ollut aina kiitollinen, sillä siihen liittyi kirkkokurin
ylläpitämisvelvollisuuksia. Entisten yleisluottamusta nauttivien talollisten
asemesta valittiinkin suntioksi usein entisiä sotilaita tai muita köyhiä ja
karskeja järjestyksen ylläpitoon luontuvia miehiä. He eivät enää olleet
seurakunnan luottamusmiehiä, vaan toimihenkilöitä, joille palkkakin saatettiin
ottaa .jalkapuusta päästämisrahoista., kuten Maskussa sovittiin 1669. Muuten
suntion palkkaus muodostui yleensä viljakapasta taloa kohden. Luottamusta
osoitti se, että tämän palkan lisäksi suntio sai toisinaan vapaaehtoisia
lahjoja viljapalkan lisäksi. Tosin paikkakunnittain tilanne vaihteli,
esimerkiksi Nivalassa vielä 1900-luvun alkupuolella suntio kantoi joulukirkossa
toisen haavin itselleen. Tulos oli joskus niin runsas, että suntion piti
välillä käydä sakastissa tyhjentämässä kukkaro. Mutta useimmiten kyse oli perin
arkisesta työstä. Suntion tuli pitää silmällä niitä, jotka jumalanpalveluksen
aikana nukkuivat, juorusivat, menivät ulos kirkosta, seisoskelivat ulkona ja
juopottelivat. Hänen velvollisuuksiinsa kuului panna rikolliset jalkapuuhun.
Halikosta tiedetään, että hänen tehtäviinsä kuului tuoda piiskat eli raipat
kirkon ovelle. Tehtävistä johtuen suntiota helposti halveksittiin. Muun muassa
Houtskarin piispantarkastuksessa 1709 varoitettiin seurakuntalaisia
pilkkaamasta väkkäriä. Pilkkatieto suntion
pätevyysvaatimuksista kiersi suusta suuhun: hänen oli osattava potkaista koiraa
yhtaikaa molemmin jaloin. Koirien
kirkosta karkottaminen kuuluikin suntion velvollisuuksiin.
·
Lukkarin virka muuttui jälleen 1800-luvulla. Lukkari oli
ollut pääasiallisesti esilaulaja ja lasten opettaja, joskus myös välskäri,
rokottaja, postinkantaja ja seurakuntalaisten asiamies. Nyt kirkkoihin alkoi
ilmestyä urkuja ja lukkarista tuli kanttori-urkuri. Ennen hän oli johtanut
veisuuta lukkarin penkistä kirkon edestä, mutta nyt hänen oli siirryttävä
urkuparvelle kirkon takaosaan. Esilaulajan lisäksi hänen piti osata soittaa
urkuja ja johtaa myös kuoroa. Kun
kansakoulut vähensivät hänen opetustehtäväänsä, muuttui lukkari kirkkomuusikoksi.
·
Suntion
tehtävät puolestaan vakiintuivat. Niihin liitettiin jälleen aiemmin
lukkarille kuuluneita tehtäviä, muun muassa lasten kuulustelu kinkereillä.
Sananparsi Rääkkylästä toteaakin: "Myö papit,
sano suntijo ku
kylänlukusissa ruuvale ruvettiin". Vanha vuoden
1686 kirkkolaki tunsi kirkonpalvelijoista vain lukkarin, mutta vuoden 1869
kirkkolaki tunsi myös kanttorin ja urkunistin sekä
kirkonvartijan, kellonsoittajan ja haudankaivajan. Useimmiten sama henkilö
hoiti näitä kaikkia tehtäviä. Näin vähitellen suntion virka oli muotoutunut.
Esimerkkinä käy Jyväskylän pitäjänkokouksen päätökset suntion tehtävistä
1800-luvun puolivälistä. Suntion tulee pitää kirkko siistinä, olla papistolle
apuna jumalanpalveluksissa, toimia haudankaivajana, pitää huolta haudoista,
kantaa kolehti, lakaista kirkko kerran viikossa, johdattaa kirkon pesua,
lapioida tiet kirkkoon ja haudalle, seurata papistoa ja lukkaria lukusilla,
olla apuna rippi- ja laiskankoulussa, sulkea ja avata kirkon ovet sekä soittaa
kirkonkelloilla aamukellot, yhteensoitto ja
läppääminen. Nämä tehtävät ovat pääosin säilyneet tavalla tai toisella
kirkonpalvelijoiden hoidossa yhä edelleen.